Taulu on Anna Sahlsténin Kolme kahvia juovaa mummoa (Akat), 1895, öljyvärimaalaus, yksityiskokoelma. Tämä alla oleva kuva on taidejulisteesta ottamani kuva. Tarkoitus on jossain vaiheessa kehystää tämä ja laittaa keittiön seinälle.
... ja sitten tarina, joka on kirjoitettu kesällä 2005
Kohtaaminen eli Kesällä kello kolme
Hilma ja Milja olivat kävelleet pitkän matkan, lähes viisi kilometriä, ja nyt he olivat vihdoin perillä hyvän ystävänsä syntymäpäivillä. Saimi jo heitä odottelikin mökkinsä portailla ja aurinko paistoi suloisesti, kuin hyväillen mummojen ryppyisiä poskia ja niiden syviä uurteita. Hilman kassista pilkotti pitkä käärö, jonka sisältä kaivettiin yhdessä esiin hienon hieno kirjottu seinävaate, jossa oli kaunis teksti kodin arvosta ja Jumalaan turvaamisesta sekä sinisiä kukkia, niin sinisiä, että ihan huikaisi. Saimi silitteli sitä hämillään ja kävi viemässä sen kuistille, ettei vain aurinko yhtään haalistaisi kaunista työtä. Hilma se aina jaksoi ja osasi vielä niin kauniisti asetella pistonsa, että ihan sydämestä otti hänen töitään katsellessa.
Miljalla oli tuomisinaan kaunis pieni makeisrasia, jonka kannessa oli koukeroisia koristeita ja kannessa oli saranat. Juuri tuollaista rasiaa Saimi oli monesti toivonut, mutta ei ollut sellaista nähnyt missään myynnissä. Mistähän Milja oli sen onnistunut löytämään ja miten hän oli voinut arvata, että Saimi oli halunnut juuri sellaista. Hymy ja hyvä mieli täyttivät Saimin sydämen, valo loisti hänen silmistään ja koko olemuksestaan.
Ystävysten tapaaminen oli kuin lempeä tuulenhenkäys, niin iloinen ja suloinen, että pihapiirissä liikkuvat eläimetkin sen huomasivat. Vekku-kissa kävi moneen kertaan arvioimassa vieraita ja sai jokaiselta vuorollaan helliä silityksiä ja rapsutuksia. Samoin Piki-koira, joka normaalisti haukkui vieraita, oli nyt rauhallinen, kuin aavistaen, että tämä hetki oli monella tavalla erikoinen ja tärkeä. Hilma, Milja ja Saimi katselivat toisiaan, hymyilivät välillä ja sitten taas puhelivat hiljakseen, taputtivat välillä toinen toisensa kättä tai olkapäätä, sitten taas naurahtivat ja vaikenivat hetkeksi. Aurinko porotti ja kello kävi jo kolmea iltapäivällä.
Tuvan avonaisesta ikkunasta tulvahti nenään houkutteleva kahvin tuoksu. Saimin Emma-tyttö siellä kilisteli kuppeja pöytään, nosti siihen viereen komean sinilasisen kermakon, jonka Mauri-veli oli lähettänyt äidille 60-vuotislahjaksi Englannista. Hilma ja Milja rupesivat hiljalleen hivuttautumaan kohti avonaista ovea ja sisällä odottavaa kahvinautintoa. Emma niiasi kauniisti äitinsä ystävien astuessa sisään ja toivotti heidän tervetulleeksi. Hänelläkin oli juhlapäivän kunniaksi hohtavan valkoinen esiliina ja kaunis nauha hiuksissaan. Emma opiskeli oikein sairaanhoitajakoulussa ja oli tullut nyt muutaman päivän lomalle juuri sopivasti juhlaan.
Tuvassa ystävykset istuutuivat pöydän ympärille uupuneina pitkästä matkasta ja odottavina. Kahvikupin ääressä Saimi lopulta ryhtyi kertomaan kaikkia niitä iloisia ja mukavia asioita, joista hän oli vain etäisesti vihjaillut viime pyhänä kirkkomatkalla. Ystävykset olivat tottuneet jakamaan keskenään ilonsa ja surunsa jo vuosikymmenten ajan ja vaikka elämä olikin heitä kolhinut ja heitellyt, he saivat aina lohtua ja turvaa ystävyydestään. Jo koulussa he istuivat lähellä tosiaan ja kokivat ensirakastumiset ja lohduttomat surut yhdessä. Toinen toisensa jälkeen he lopulta astelivat alttarille ja ryhtyivät synnyttämään lapsiaan. Milja heistä jäi ensimmäisenä yksin, kun Kauko ei osannut talvisavotassa varoa kaatuvaa puuta ja silloin ystävät yhdessä auttoivat Miljaa ja hänen neljää lastaan selviämään siitä talvesta. Ottajia olisi Miljalla ollut suruajan jälkeen, mutta hänestä oli helpompaa elää vain lastensa kanssa ilman ylimääräistä miestä siinä sivussa hosumassa. Ystävät olivat kultaakin kalliimpia ja elämä oli taas alkanut tuntua elämisen arvoiselta.
Hilma katseli Saimin tupaa. Siellä oli paljon esineitä maailman eri kolkilta, sillä Saimin mies ja kaikki neljä poikaa olivat merimiehiä. Tuokin leiskuvan punainen vati oli varmaan jostain Ameriikasta tai muualta kaukaa, ei Hilma niitä maailman maita niin kovin hyvin tuntenut, kun koulussa oli vain vähän luettu maantietämystä. Saimi välillä puhui niin vaikeita asioita, että eihän sellaisia voinut täällä maaseudun takakulmilla tajuta ollenkaan, Venetsueela ja Indoneesia tai Sirilanka ja Melpuurne. Hyvä kun sellaisia nimiä osasi edes lausua ja niiden ihmiset siellä ei osanneet edes puhua kunnon ihmisten kieltä. Hilmaa suretti sekin, että Saimi joutui olemaan paljon yksin täällä Kolisevassa, kun tytötkin olivat jo teillään. Kyllä hänellä itsellään sentään oli hyvin, kun Toivo teki työtään kotona, eikä juoksennellut pitkin maapalloa. Poikia heillä ei ollut yhtään, mutta sen sijaan kuusi sievää ja tarmokasta tyttöä, joista neljä oli jo mennyt naimisiin ja saanut omia lapsia. Vielä oli kaksi naittamatta, mutta se ei luultavasti tuottaisi juurikaan huolta. Stiinan mies oli ollut opissa Toivon suutarinliikkeessä ja nyt sai Toivo jo useimmiten ottaa ihan rennosti ja elää vanhan miehen elämää nuoren kotivävyn hoitaessa liikettä. Elli ja Salli asuivat myös kylällä, Elli poliisin emäntänä ja Salli Riihelän talossa Kustaa Jalkasen vaimona. Reetta oli lähtenyt vähän pidemmälle, ihan Karkkilaan saakka ja sieltä hän oli löytänyt Viljon, joka oli sahalla töissä. Hyvin oli heillä asiat ja kohta kai Lilli ja Lottakin tanssisivat häitään.
Saimi kaatoi kahvia ja hänen kätensä tärisi innosta. Hilman ja Miljan uupuneet ruumiit odottivat innolla kahvin tuomaa lohdutusta, joka oli aivan vain muutaman hetken päässä. Jo lorahti kuppiin höyryävä juoma ja sitä sai nuuhkia aivan läheltä, ottaa sokerin hampaiden väliin ja hörppäistä hiukan varovasti ihanaa tuoksuvaa nestettä. Miten sitä nyt ottaisi, lautaselta vai ihan kupin reunasta? Kovin oli kuumaa tuo vasta kiehahtanut kahvi ja ehkä oli parasta hiukan ensin hörpätä sitä tassilta, että ei aivan suu palaisi. Nautinto sai silmät sulkeutumaan, ystävien läsnäolo elämän tuntumaan hyvältä ja turvalliselta. Kärpänen surisi jossain salusiinin takana ja koko iltapäivä oli täynnä hyrisevää hyvää oloa.
Saimi pitkitti vielä uutisensa kertomista. Hän kursaili, kaatoi kahvia, tarjosi kastettavaa ja selvästi näytti koko ajan miettivät mistä aloittaisi. Lopulta hän laukaisi nopeasti sanottavansa: Iso-Kalle, pikku-Kalle ja Santeri ovat kaikki tulossa kesäksi kotiin. Hetken huoneessa leijui odottava hiljaisuus, mutta pian se peittyi iloiseen sorinaan, kysymyksiin, nauruun ja ilon kyyneleisiin. Iso-Kalle oli Saimin mies, jolla oli ollut merimiehen verta suonissaan jo pikkupoikana. Ystävät olivat olleet aivan huolissaan Saimin mennessä naimisiin moisen hurjan ja palavasieluisen pojan kanssa, mutta hyvin näytti Saimi viihtyneen elämässään. Kovin paljon hän ei ollut miehensä kanssa rauhallista kotielämää viettänyt, lapset kasvattanut lähes yksin ja viljellyt tilaansa miten taisi. Pojat olivat yksi toisensa jälkeen lähteneet myös, isänsä villin veren ajamina ja niin Saimi sai odotella koko ajan perheensä miehiä ja pelätä kaikkien puolesta. Tytöt olivat onneksi toista maata, sillä sekä Emma, että isosisko Katri olivat tavallisen tasaisia ja paikallaanpysyviä. Emman opinnot olivat melkein lopussa ja Katri oli ollut jo neljä vuotta räätälin opissa Hyvinkäällä. Saimi oli tyytyväinen elämäänsä ja vielä kun hän tiesi ainakin osan miehistään tulevan pian kotiin hänen hellittäväksseen, oli maailma kaunis, niin kaunis, että piti välillä oikein pysähtyä pitelemään seinästä kiinni.
Iso-Kalle oli ollut nuorena miehenä myös sekä Hilman, että Miljan unelmien kohde. He olivat valinneet itselleen kuitenkin rauhallisemmat ja paikallaan pysyvämmät miehet, sillä heille ei tuollainen hurjapää sopinut. Vakka kantensa valitsee, sanoivat vanhat ihmiset jo silloin, vaikka luopuminen olikin välillä aika rankkaa. Nyt vuosien perästä oli lämmittävää huomata, että kaikki oli kuitenkin käynyt hyvin ja elämä oli ollut onnellista kaikesta huolimatta. Surut oli surtu ja ilot naurettu aikanaan, vaikka välillä olikin tuntunut pahalta. Ei sitä ihminen osaa nuorena ymmärtää, mikä on oikein tai väärin, elettävä on ja mentävä virran mukana. Nyt iso-Kalle oli jo harmaantunut mies, hieman kumara ja kovaääninen ukonrahjus, josta oli vaikea nähdä mikä hänessä muinoin vetosi kaikkiin kylän tyttöihin. Hilma ja Milja nauroivat onnesta Saimin kanssa ja hörppivät suloisen huumaavaa kahviaan. Pullan pala kastui kupissa mukavasti ja takertui ihanasti kitalakeen.
Saimi kaivoi senkin laatikosta esille kirjeen, jossa oli monta suttuista leimaa. Hän avasi sen kyynel silmänurkassaan ja käänteli kirjettä hetken käsissään. Pikku-Kalle oli kirjoittanut Kööpenhaminasta, että hän oli juuri matkalla kohti Suomea ja hän oli tavannut Englannissa isänsä ja Santeri-veljensä ja he kaikki olivat seuraavaksi tulossa Suomeen. Santerin matka saattaisi kestää hieman kauemmin kuin muilla, sillä hänen laivansa pysähtyi joka satamassa, mutta isä ja pikku-Kalle olivat tulossa suorinta reittiä kotiin. Pikku-Kalle kertoi vielä senkin, että isä oli vähän puhunut jäämisestä kotiin, sillä merielämä oli rankkaa vanhalle miehelle ja kotona olisi niin mukavaa olla rauhassa vuosien kiertävän elämän jälkeen. Saimi hehkui ja loisti kirjettä lukiessaan, hänen sanansa takertuivat ja muutama yksinäinen kyynel tipahteli ryppyiselle poskelle. Mauri-poikakin oli lähettänyt terveisiä ja kertonut viihtyvänsä kovin hyvin Englannissa laivayhtiön asiamiehenä. Saimi oli ylpeä hienoista pojistaan ja koitti usein kuvitella heitä siellä kaukana tekemässä raskasta työtä päivästä toiseen.
Kukaan ei ääneen lausunut sanaakaan Saimin Veikko-pojasta, josta ei ollut kuulunut mitään yli neljään vuoteen. Veikko oli ollut töissä samalla laivalla Santerin kanssa ja saanut monesti nuhteita ja rangaistuksia juomisen ja liian hurjan elämän takia. Monet itkut oli pojan hurjuuden takia itketty täällä takametsän torpassa, mutta enemmän vielä surtiin sitä, että mitään ei kuulunut. Veikko oli lopulta saanut potkut ja ottanut pestin laivaan, joka purjehti kohti Aasiaa ja uusia tuntemattomia ja ihmeellisiä paikkoja. Sekä isä-Kalle, että veljet olivat koettaneet Veikkoa toppuutella, mutta veli oli tiukka ja lähti, kun kerran oli niin päättänyt. Vain kerran oli Mauri kuullut joidenkin merimiesten jossain Afrikan satamassa puhuvan suomalaisesta Veikosta, joka oli kapteenina kiinalaisella laivalla, mutta eihän kyseessä ollut välttämättä edes sama Veikko. Huoli kalvoi mieliä, mutta elämä jatkui kaikesta huolimatta ja uusi kevät herätti aina samat uudet ja ihanat tunteet.
Saimi oli onnellinen ja huokaili, piteli välillä sydänalaansa, silitteli kirjettä, taittoi sen välillä esiliinansa taskuun ja otti taas uudelleen esille. Hän istui välillä, pyörähti taas hakemaan jotain, nauraa kihersi pikkutytön lailla ja sai ystävänsäkin vähän väliä tyrskähtämään railakkaaseen nauruun.
Saimin onni tuntui melkein liian suurelta ja aina välillä hän katsoi varovasti Miljaan, joka näytti myös iloiselta. Saimista tuntui pahalta, että hän tässä nauroi ja odotti miestään kotiin, kun taas Milja oli yksin ja vailla toivoa miehen paluusta. Kauko oli ollut hyvä mies ja huolehti kunnolla perheestään. Kaukon kuoleman jälkeen vasta selvisi, miten paljon hän oli säästänyt rahaa, tallettanut sitä pahan päivän varalle, kuin aavistaen julman poismenonsa. Milja oli jäänyt yksin neljän lapsensa kanssa, joista kaksi oli ollut tyttöjä ja kaksi poikia. Tytöistä vanhempi oli kampurajalkainen, mutta iloluontoinen Johanna, jolla oli ystäviä ja ihailijoita yllin kyllin. Johanna olisi varmaan elänyt hyvän elämän, jos olisi selvinnyt hengissä keuhkokuumeesta kahdeksantoistavuotiaana. Hänen muistonsa oli kaunis ja suloinen, pieni naurava tyttö sai nyt levätä isänsä vieressä kirkkomaalla suuren koivun juurella. Nuorempi tyttö, Silja oli tumma ja vakava, eikä hän nähnyt elämässä juurikaan mitään hauskoja ja iloisia puolia. Silja meni hyvin nuorena naimisiin kiertävän saarnamiehen kanssa ja heidän elämänsä oli raskasta ja huolien täyttämää. Nyt 35-vuotiaana Silja oli jo vanha nainen, monien raskauksien kasaan painama, vakava ja ahdistunut ihminen. Synnintunto oli hänen pääasiallinen ajatuksensa ja koko energiansa hän keskitti siihen, yrittäen saada anteeksi tuomitsevalta Jumalaltaan. Miljan pojat olivat onneksi asettuneet hurjien poikavuosiensa jälkeen ja olivat nyt tavallisia kunnon miehiä. Jouni viljeli kotitilaa vaimonsa Saaran kanssa ja Jussi löysi itselleen emännän ja uuden kodin naapurista, hän oli nyt Koskisen talon nuori isäntä, kotivävy ja punaposkisen Leenan mies. Nuorempana he kyllä rellestivät ja aiheuttivat äitiparalleen harmaita hiuksia. Monet kerran Milja sai juosta itku kurkussa Hilman tai Saimin luo ja yhdessä he sitten miettivät, miten saisivat taas pojat pelastettua pälkähästä.
Saimi suri ystävänsä kovaa elämää ja yritti kaikin keinoin auttaa Miljaa aina kuin vain voi. Hän piti itseään hyväosaisena ja onnellisena ihmisenä, jolla oli kaikkea, mitä elämältä saattoi toivoa. Nyt vielä hän voisi saada oman miehensä kotiin elämään rauhallisia vanhuudenpäiviä, joten elämä tuntui melkein liiankin hyvältä.
Kahvia kului ja kello rupesi lähenemän viittä. Hilman mieli tuli levottomaksi ja hän rupesi hiljalleen touhuamaan lähtöä. Milja olisi vielä istunut mielellään Saimin luona, mutta tajusi, että yksin kotimatkan käveleminen ei olisi ollenkaan niin mukavaa kuin yhdessä Hilman kanssa. Saimi lupasi vielä lähteä saattamaan ystäviä haukkulammelle saakka ja niin sitä sitten siirryttiin pihalle auringon paisteeseen yhdessä pulisten ja nauraen. Vekku-kissa ja Piki-koira pyörivät innokkaasti mummojen ympärillä ja pari kanaakin oli tullut siihen oven viereen kaakattamaan kuin osallistuakseen yleiseen ilonpitoon. Metsästä kuului kaukaa käen kukunta, kuin jostain kaukaisesta ja onnellisesta sadusta. Emma näkyi kävelevät kauempana maitohinkin kanssa iloisena ja kevein askelin. Mummot huomasivat samaan aikaan omien askeleidensa painon ja vartaloidensa kumaruuden. He katsoivat toisiaan ja remahtivat iloiseen nauruun, kuin karkottaakseen pois vanhuutta, joka oli tullut salaa ja lupaa kysymättä, varastanut heidän ruumiistaan kimmoisuuden ja pehmeyden.
Portilla mummot seisahtuivat vielä, katselivat toisiaan kuin kysellen. Hetki tuntui hyvältä ja lähteminen eteenpäin oli vaikeaa. Hilma tarttui Saimia käteen, puristi hiljaa ja kertoi miten hyvältä hänestä tuntui. Milja oikein kopsahti Saimin kaulaan ja tirautti muutaman kyyneleen ja puristi ystäväänsä lujasti.
Ensin yksi askel, sitten seuraava ja kohta kotimatka jo alkoikin. Näin aina erottiin, kerta toisensa jälkeen, mutta nyt mummot pysähtyivät kaikki ja matka keskeytyi alkuunsa, sillä metsän reunasta käveli heitä kohti tumma ja pitkä mies. Hienon sinisen takin kultakoristeet kimalsivat auringossa. Mies näytti viheltävän. Hän katsoi kohti mummoja, hyppäsi, lähti juoksuun ja nauroi tullessaan. Mummot katsoivat kummissaan, nauru oli jäänyt heidän kasvoilleen, mutta nyt niillä risteili myös hämmennys. Mies lähestyi nopeasti ja otti jo pitkiä loikkia, hyppäsi aidan yli yhdellä valtavalla harppauksella ja nauroi vielä kovempaa. Lopulta Saimi tajusi kuka tulija oli ja hänkin hyppäsi ja lähti juoksemaan, minkä kippuraisista reumatismin kopertamista kintuistaan pääsi. Veikko, hän huusi ja kaiku vastasi joka puolelta veikko- veikko- eikko- kko- kko- o- o. Hetkessä oli ryppyinen Saimi nuoren ja hurjan poikansa sylissä. Äidin ja pojan tapaaminen oli sydämeen käyvä. Hilma ja Milja rutistivat toisiaan ja huusivat Emma katsomaan, kuka oli tullut kotiin. Äsken niin hiljainen ja raukea tunnelma Kolisevan talon pihalla oli muuttunut hetkessä yleiseksi hälinäksi, Piki-koira haukkui, Vekku-kissa naukui ja hyppi, kanat kaakattivat ja tuntui, että kärpäsetkin surisivat ja linnut lauloivat kovempaa kuin hetkeä aikaisemmin.
Kohta Veikko jo käveli äitiään tukien kohti porttia ja halasi sinne päästyään myös Hilmaa ja Miljaa. Hän nauroi, puhui koko ajan, heilutteli pitkää tummaa tukkaansa, kaiveli kassistaan hienoja hohtavia kankaan palasia, heilutteli käsiään ja silitteli äitinsä ryppyistä poskea. Emma oli myös aivan innoissaan veljensä näkemisestä ja hän keräsi käsiinsä hienot kankaat. Mäki oli täynnä riehakasta riemua.
Pikkuhiljaa Hilma ja Milja tajusivat olevansa tällä mäellä ylimääräisiä ja vieraita tässä hetkessä. He rutistivat vielä kaikkia kerran oikein kunnolla ja lähtivät tassuttelemaan kohti kylää. Kylläpä heillä riitti puhumista koko matkaksi. Että ihan hurja Veikko-poika oli tullut takaisin ja vielä äidin syntymäpäivänä, niin oli poika rakastava ja hyvä äidilleen. Elämä oli kaikesta huolimatta hyvää ja kaunista, kauneus oli pienissä hetkissä, kärpäsen surinassa ja kupissa kuumaa kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti